Lapset, yksi mummeista ja minä pakkasimme laukkumme lämpimänä toukokuun päivänä ja suuntasimme kulkumme laivalle ja kohti Tukholmaa. Lapset olivat olleet matkasta innoissaan aina siitä lähtien, kun sitä oli alettu suunnitella, joten hyvän monta kuukautta oli kuultu kysymys: "Montako päivää vielä?"Mikael tuntui jännittävän reissua enemmän ja keskustelua laivan mahdollisesta uppoamisesta on käyty useammin kuin kerran. No, laiva ei uponnut, mutta matka oli enemmän kuin tapahtumarikas...
Rasmukselle kaikki hälinä, melu, korkeat portaat, matalalla olevat ikkunat loputtoman veden äärellä ja kannella käyvä kova tuuli muodostuivat hyvinkin raskaiksi. Selvisi myös, että suuri meri oli hänestä hyvin pelottava. Vielä kuluu hyvän aikaa ennen kuin Rasmus on kotonaan laivassa. Poika oli lopulta aivan poikki ja kiukkuien kuin ampiainen.
Mutta takaisin niihin asioihin, jotka tekivät reissustamme niin mielenkiintoisen:
Tukholman taksissa ei luottokorttini jostain kumman syystä suostunut toimimaan ja niinpä taksikuski ajoi minut lähimmälle pankkiautomaatille, josta sain nostettua samaisella kortilla käteistä ja maksettu taksin. Päivä alkoi siis sujua hyvin ja kuninkaan linna kohosi edessä.
Kiertelimme katuja ja nähtävyyksiä sen mukaan, kun lapset jaksoivat. Välillä alkoi tilanne käydä aika tiukaksi, mutta onneksi väliin sattui aina jotain hauskaa, kuten se, että lapset löysivät eräästä liikkeestä kultaiset lohikäärmepehmot, jotka pakattiin kassan kautta kasseihin. Matkan sopi taas jatkua.
Todellinen käänne tapahtui, kun vasten kaikkea totuttua Rasmus ja Mikael saivat syödä pienen pienet keksit, jotka eivät olleet luomua - lisäaineettomia kylläkin. Onneksemme ostimme nuo keksit mukaan ja lapset söivät ne laivassa. Mikaelilla ei ollut hätää, mutta Rasmuksella alkoivat asiat huonontua, vaikka keksi oli vain suupalan kokoinen.
Jonkin ajan päästä keksin syömisestä alkoivat pojan posket punoittaa ja urtikariaa ilmestyi myös. Rasmus sai annoksen antihistamiinia, mutta se ei auttanut. Silmiäkin kutitti ja nekin alkoivat turvota. Rasmus jaksoi silti väittää, että olo on ihan hyvä, mutta mitäpä muutakaan sitä sanoisi, kun hetken päästä saisi taas nähdä kauan odotetun Ville Vikingin. Ei silloin sopinut olla kipeä! Poika hieroi silmiään ja päätään minkä kerkesi.
Pojan vakuutteluista huolimatta suuntasimme kohtalaisen vikkelästi kulkumme laivan sairaanhoitajan luokse, joka varsin rivakasti sulatti Rasmukselle kasan ruotsalaista kortisonia, joka kuulemma tehosi nopeammin kuin kotimainen vastaava. Rasmus joi pahanmakuisen nesteen urheasti ja pian saimme huokaista. Kortisoni alkoi vaikuttaa ja Rasmus alkoi näyttää taas siltä kuin ennenkin. Ja Ville Vikinginkin ehdimme vielä nähdä!
Laivasta pois noustuamme Helsingissä saimme sitten todistaa tullin koirien tekevän huumelöytöjä. Koiria oli monta ja ihan siinä silmiemme alla ne tekivät työnsä.
Luulisi, että tässä olisi ollut jo riittävästi jännitystä yhdelle viikonlopulle, mutta ei. Rautatieasemalla kovaa kiitävä pyöräilijä töytäisi vieressäni olevaa Rasmusta, joka lensi asfalttiin ja alkoi itkeä. Pyöräilijä oli arvioinut väärin vauhtinsa ja kolon, josta oli kuvitellut puikahtavansa ohitsemme. Se täytyy sanoa, että oli todella hienoa, että hän kuitenkin pysähtyi ja jäi selvittämään tilannetta eikä vain karannut paikalta, kuten niin valitettavan moni tuntuu nykyään tekevän. Rasmus selvisi onneksi muutamalla naarmulla ja
säikähdyksellä ja pyöräilijä pelkällä säikähdyksellä.
Iloinen asia oli, että loppumatka sujui rauhallisesti ja kommelluksitta. Kotiin oli ihana palata! Saa nähdä milloin jälleen uskallamme neljän seinän sisältä poistua! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti