Kun vauva-arki ei alakaan

 Elämä muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä. Lähellä oli, että tämän tekstin tilalla olisi toinen, jonkun toisen kirjoittama ja blogi olisi siitä eteenpäin kuollut ja kuopattu - ihan niin kuin minäkin olisin siinä tapauksessa ollut.

Tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta, kaipaan sitä ihan tavallista vauva-arkea, jolloin ei aamulla ehdi harjata hiuksiaan, yöpaita on päällä vielä illallakin ja rinnuksilla on isot pulautukset. Ihan tavallinen vauva-arki kuulostaa suorastaan taivaalliselta. Meillä sellaista ei ole vielä ollut, vaikka vauva onkin jo seitsemisen viikkoa vanha. 

Pian vauvan syntymän jälkeen sain kohtutulehduksen, joka ei suostunut parantumaan antibiooteista huolimatta. Olo ei ollut mitenkään hyvä. Kuume sahaili ylös ja alas, mutta pysyi ihan inhimillisissä lukemissa, kunnes sitten yhtäkkiä mittari ponkaisi 39.8 asteeseen ja tärisin sängyssä peiton alla. Samana päivänä myös alkoi pyörryttää ja maailma meni mustaksi ihan hetkessä. Onnistuin säikyttämään lapsetkin, kun jouduin laittamaan lattialle maate, jotta en olisi kaatunut. Onneksi ehdin, muuten jälki olisi voinut olla aika paljon pahempaa. 

Oli aika lähteä outojen oireiden kanssa lääkäriin. Terveyskeskuksessa mitattiin korkea tulehdusarvo, matalat verenpaineet ja mahdottoman nopea sydämen syke. Lähete sairaalaanhan siitä tuli. Pakkasimme vauvan mukaan ja suuntasimme naistentautien polille. Kunnollista kohtutulehdusta ei siellä löydetty, mutta jotain oli selkeästi pielessä. Ihana hoitaja otti minut vauvani kanssa tarkkaamoon yöksi, koska osastolla ei meille ollut tilaa. Aamulla jatkuisivat tutkimukset. 

Yön aikana tapahtui kuitenkin muutos huonompaan. Vessassa käynnin yhteydessä huomasin muutoksen toisessa jalassani. Se oli kauttaaltaan turvonnut ja oudon sinertävä. Kipu nivusessa oli lisääntynyt. Tiesin heti, mistä oli kyse. Lääkäri tuli vikkelästi paikalle ja tutkimukset lähtivät rullamaan eteenpäin. 

Jalat ultrattiin. Tuohon tutkimukseen pääsin pyörätuolilla. Veren virtaus oli heikentynyt. Seuraavaksi tehtiin vatsan alueen viipalekuvaus ja sinne en enää jaksanutkaan mennä pyörätuolilla vaan ihan sairaalasängyllä, joka tärisi yhdessä kanssani kuumeen taas noustessa. 

Pikkuhiljaa tuloksia alkoi tipahdella ja diagnoosi varmistui ihan viralliseksi. Veritulppa oikean jalan laskimossa. Tulehdus vatsanalueella. Siirto kiireellisenä Meilahteen teholle. 

Meilahdessa alkoi tapahtua. Tulppa oli edennyt pidemmälle kuin oli oletettu ja niinpä sitä jouduttiin ensin liuottamaan vuorokausi ja sen jälkeen loput hajotettiin mekaanisesti. Reissu oli rankka, mutta jaksoin pysyä positiivisena ja huumorilla selvittiin monesta tilanteesta. Yksi hoitaja tuumikin, että olen ehdottomasti heidän koko vuoden positiivisin potilaansa. :) 

Pahinta Meilahteen siirrossa oli, että jouduin jättämään vauvani. Näin jälkeen päin tuntuu hassulta, että pahimpana pidin tuolloin juuri sitä, että jouduin vauvasta eroon ja pelkäsin imetyksen epäonnistumista. Tilanne oli kuitenkin hengenvaarallinen ja siihen verrattuna imetys ei ehkä kuitenkaan ole se maailman tärkein asia, vaikka hyvin lähelle sitä onkin. Jotenkin vain tuossa tilanteessa asiat tuntuivat tuolta, vaikka tiesikin kuinka vakavasta asiasta oli kyse. 

Olin hyvin onnellinen, kun pääsin vihdoin takaisin pienemmän sairaalan naistentautien osastolle, josta minulle annettiin huone, jossa sain elellä vauvani kanssa melkein normaalia arkea. Vaikka emme montaa päivää joutuneet olemaan erossa toisistamme, tuntui se silti äärettömän pahalta ja vielä tänäänkin vauva on herkillä, jos jätän sen hetkeksi. Noin pienen elämässä parikin päivää on pitkä aika. Onneksi meillä oli kuitenkin hyvä pohja, joka auttoi kestämään erossa olon ja korjaamaan rikkoutuneen turvallisuudentunteen. Hetkessä ei näitä asioita kuitenkaan saa ehjäksi. 

Sairaalan hoitajat olivat mahdottoman ihania. Moni kävi huoneessani ihan vain tervehtimässä, kun kuuli, että olin päässyt heille takaisin. Tuntui ihanalta, että hoitajat jaksoivat välittää noin paljon. Moni kysyi kuinka voin, kertoi kuinka huolissaan olivat olleet ja kaiken kiireen keskellä jaksoi kuunnella, kun halusin puhua. Sairaalassa tulikin vietettyä hyvä tovi, sillä kotiutusta ei voitu tilanteen vakavuuden vuoksi suunnitella kovinkaan pian. 

Kotona arki alkoi Klexanen, Marevanin ja lääkinnällisten tukisukkien avustuksella. Klexane jäi onneksi nyt pois, kun INR-arvot saatiin sopiviksi. Tukisukkia pidetään nyt noin puolivuotta yötä päivää sen jälkeen vain päivisin. Nyt totutellaan uudenlaiseen arkeen ja elämään. 

Vatsani on täynnä sinisenkirjavia mustelmia Klexanen jäljiltä. Mustelmat ovat suuria ja tekevät kaikesta tapahtuneesta jotenkin todellisemman. Vatsa on kipeä, oikeaan jalkaan koskee toimeenpiteen jäljiltä. Ajatukset ovat vielä keskeneräisiä. Lähimuisti on aika onneton enkä jaksa keskittyä. Äitini hoitaa lasten arjen, opettajat tietävät tilanteen. Minä olen vastuussa vain vauvasta ja siinäkin enimmäkseen  vain maidosta ja nukkumisesta. Muu kuuluu jollekin muulle. Minä en jaksa. 

Niin nopeasti muuttuu elämä. Hetkessä voi elämä kadota ja tilalle tulla kuolema. Silmänräpäyksessä voivat lapset olla äkkiä ilman äitiä ja yhtä lyhyessä ajassa äiti tajuaa, että ei ehkä näekään lastensa kasvavan suuriksi. 

Elämä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan. 

Suloinen vauva ja ABO-immunisaatio

Torstai 17.1 valkeni äärimmäisen huonosti nukutun yön jälkeen. Tuleva leikkaus jännitti aika tavalla kaikkia. Koko viikon olivat lapset nukkuneet huonosti - jännittäneet uuden sisaruksen syntymää sekä leikkausta.

Aamu sairaalassa meni nopeasti ja yhdeksän korvilla oltiin jo leikkaussalissa. Aloitettiin spinaalipuudutus, jonka kohdalla tulivatkin ensimmäiset ongelmat. Niistä onneksi selvittiin ja tunnin ahertamisen jälkeen alkoi kaikki vyötäröstä alaspäin puutua niin kuin pitikin. Tosin leikkauspöytää piti keikutella sinne tänne, jotta puudutusaine leviäisi tasaisesti. Vauva oli autettu nopeasti ulos ja kello 10.13 parkaisi suloinen pieni poika ja hetken päästä sain tuon pienen ihmeen  viereeni. Sitten vauva katosikin isin matkaan pestäväksi ja puettavaksi, kun minä jäin vielä leikkaussaliin kokoon parsittavaksi. Loppu päivä sujui vauvaa imetellessä ja uuteen tulokkaaseen tutustuessa.

Ihana alku sai yllättävän käänteen torstain ja perjantain välisenä yönä. Jo alku yöstä olin tuntenut kipua toisessa kyljessä ja olkapäässä. Mainitsinkin siitä hoitajalle, koska hengittäminen sattui olkapäähänkin, liikkuminen sitäkin enemmän, vaikka leikkauksen jälkeen olin saanut isot kasat kaikenmaailman kipulääkettä ja pää tuntui kovinkin pumpuliselta. Kipu yltyi puolen yön jälkeen ja lopulta alkoi raju vuoto. Paikalle ilmestyi nopeasti muutama hoitaja erilaisten tippapussien kanssa sekä lääkäri. Kohtua paineltiin. Lisää lääkettä, lisää tiputettavaa nestettä ja lisää hoitajia. Siinä onkin melkein kaikki, mitä tuosta yöstä muistan. Oli vain äärettömän kovaa kipua, hälinää ja hoitajia. Lopulta yön käännyttyä päiväksi  ja sitten vielä illaksi tilanne rauhoittui. Olo oli kuitenkin entistä huonompi ja voimattomampi. Onneksi selvittiin noinkin vähällä.

Perjantaina tapahtui kuitenkin jotain, joka tuntui paljon pahemmalta kuin mikään yön tapahtuma. Pieni poikamme alkoi muuttua keltaiseksi. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole. Iso osa vauvoista on enemmän tai vähemmän keltainen ensimmäisinä elinpäivinään ja osa käy valon allakin. Meidän molemmat aiemmat lapsemme ovat hekin olleet keltaisia, mutta mitään valoja tai muuta ei ole tarvittu. Tämän vauvan kohdalla ei ollutkaan kyse ihan tavallisesta keltaisuudesta.

Perjantaina puolen päivän aikoihin poikamme vietiin lastenosastolle hyvin korkean bilirubiini-arvon vuoksi. Hemoglobiini todettiin alhaiseksi ja iso liuta verikokeita päätettiin ottaa. Tuntui hirveältä joutua eroon vauvasta, jonka vasta vähän aikaa sitten oli saanut syliinsä. Tuntui hirveältä katsoa lasta, joka oli voipunut eikä syönyt kunnolla. Olo oli voimaton lastenosaston kirkkaissa valoissa, tippaletkujen risteillessä siellä täällä, pienen vauvan ympärillä. Pahimmalta tuntui ehkä se, että en jaksanut istua vauvan vierellä joka hetki. Lastenosastollekin pääsin vain pyörätuolilla ja istua en jaksanut pitkiä aikoja. Yö ilman vauvaa tuntui hirvittävän pitkältä ja muistan kuinka heräsin vauvani ääniin, vaikka eihän huoneessa mitään sellaista kuulunut. Unissani vain kaipasin pikkuistani.


Mutta pikkuiseni makasi lastenosastolla tuplavaloissa, sai immunoglobuliinia ja hetkellisesti arvot laskivatkin, mutta nousivat taas, kun valoja vähennettiin. Puhuttiin lastenkilinikasta ja verenvaihdosta. Vauva oli ollut hädin tuskin edes vuorokauden ikäinen, kun kaikki oli alkanut ja uutta tilannetta oli hirveän vaikea hyväksyä. Kaiken piti olla ihan hyvin. Mutta ei ollut.

Sunnuntaina sain vauvan takaisin synnytysosastolle. Sinne hänet tuotiin bilibedissä ja seuraavan yön sininen ja kirkas valo loistivat luoden varjoja huoneen nurkkiin. Ainakin sain pikkuiseni taas lähelleni ja sain imettää. Se tuntui jonkin verran lohduttavalta. Silti verenvaihto kummitteli yhä taustalla. Vauvallemme oli ABO-immunisaatio.

Hemoglobiini jatkoi laskua. Bilirubiini nousi. Noita tuloksia saimme yleensä kaksi kertaa päivässä. Välillä valoja vähennettiin ja katsottiin, mitä arvoille tapahtui. Lopulta pääsimme kotiin. Sairaalalle piti kuitenkin palata seuraavana päivänä, jotta saatiin otettua uudet verikokeet. Niissä oli taas bilirubiini noussut ja hemoglobiini laskenut. Pääsimme kotiin tarkoin ohjein varustettuna ja sairaalaan piti palata ylihuomenna, jos tilanne pysyisi samanlaisena - aiemmin, jos tulisi muutos huonompaan. Verikoe-aamuna jännitimme taas. Onneksemme bilirubiiniarvo oli tullut hiukan alaspäin - ikävä kyllä hemoglobiini myös. Pääsimme silti jatkamaan seurantaa nyt pääasiassa neuvolassa. Edelleen piti olla hyvin tarkkana, että poika söisi paljon eikä muuttuisi uneliaaksi tai kalpeaksi. Neuvolaseuranta olisi viikon välein. Uskalsimme hiukan hengähtää.

Tilanne ei ole vielä ohitse. Sairaalalla sanoivat, että tilanne kestäisi helposti kuukaudenpäivät. Ja koko tuo aika olisi oltava tarkkana vauvan kanssa.

Ei tullut ihan tavallinen alku, mutta nautimme jokaisesta hetkestä vauvamme kanssa. Silti takaraivossa on se pieni pelko, että jotain sattuu. Jotain menee jotenkin yhtäkkiä pieleen ja vauvallemme tapahtuu jotain. Tältä se varmasti tuntuu kaikista vanhemmista, joiden lapsi onkin kokenut hiukan toisenlaisen alun tullessaan tähän maailmaan. Ei ole helppoa huokaista ja unohtaa kaikkea tapahtunutta - luottaa taas siihen, että kaikki menee hyvin.  Sylissä nukkuvaa poikaa katsellessa on kuitenkin helppo unohtaa hetkeksi kaikki tapahtunut, sulkea silmänsä ja  nuuskia suloista vauvantuoksua.

Kehto

Kehto kotiutui meille joulukuussa. Se on isäni rakentama ja täydellisesti mitoitettu. Kehdon koristeelliset kulmat ovat lehtikuusta.

Kehto on juuri sopivan korkuinen, että yletyn vauvaan sekä keinuttamaan kehtoa ilman, että sängystä on pakko nousta ylös, mutta samalla kehto on myös sopivan korkea, jotta saan vauvan leikkaushaavasta huolimatta mukavasti kehdosta syliin. Voisiko parempaa mitoitusta enää olla! Kyllä se isi vain osaa ajatella kaikkea!

Kehto on ollut nyt vielä olohuoneessa, mutta tänään se olisi tarkoitus siirtää makuuhuoneeseemme minun puolelleni sänkyä. Ajattelin vielä pestä huoneen lattian ensin ja sitten kaikki olisikin valmista!

Mikael ja Rasmus jännittävät jo kovasti. Viikon verran Rasmus on  herännyt todella aikaisin ja tuumii, että "nukkuminen ei enää onnistu, kun vauva jännittää jo niin paljon". Mikael ei puolestaan saa illalla unta kovinkaan pian, koska hänkin jännittää. Muutenkin vauvasta on kovasti puhetta ja ihmettelyä. Pieniä potkupukuja ja sukkia hypistellään, vauvan kehtoa keinutellaan ihan huvikseen ja   muutenkin tuntuu, että kaikki asiat pyörivät vauvan ympärillä. Joka päivä Mikael on  koulusta tullessaan tuuminut, että torstaina se vauva syntyy. Saa nähdä kuinka paljon he nukkuvat ensi yönä, kun aamulla on lähtö sairaalalle ja myöhemmin päivällä he pääsevät sitten mummin mukana katsomaan uutta sisarustaan.

Toiveissa olisi, että saisin kotiutua jo lauantaina. Jos kaikki sujuu kohtalaisen mukavasti, pitäisi sen olla täysin mahdollista, mutta niin moni asia on vielä hämärän peitossa, että varmuutta ei ole. Katsotaan, miten huomenna menee ja mitä perjantai tuo tullessaan. Sitten olemme taas hiukan viisaampia.

Sairaalakassi on vihdoin pakattu ihan kokonaan. Muistin laittaa mukaan pienen huovan koiraamme varten. Huopa olisi tarkoitus kiikuttaa perjantaina kotiin, jotta koira saisi ensi kosketuksen vauvaan.

Eilen illalla koiramme muuten seurasi minua ja istui lopulta eteeni ja tuijotti herkeämättä. Epäilin jo, että synnytys käynnistyisi, kun supistuksiakin oli aika mukavasti jo ja koira käyttäytyi kertakaikkisen kummallisesti, mutta ainakaan vielä ei sen suurempia ole tapahtunut ja koirakin on jo hiukan rauhallisempi.

Sen verran huominen jännittää ja hiukan hirvittääkin, että tälle päivälle on pakko keksiä tekemistä ja paljon - no ainakin niin paljon kuin jaksan tehdä. Saattaa tosin olla, että tuon lattian pesun jälkeen en jaksa enää oikeastaan muuta. Ehkäpä pitäisi kokeilla lukemista, jos se riittäisi harhauttamaan aivot.

Keisarileikkaus

Keisarileikkaus on jo ihan nurkan takana. Torstaina aamusella olisi suunnattava sairaalalle ja sitten se olisi edessä. Kolmas leikkaus. Asia herättää ristiriitaisia tunteita ja tuo pintaan vuosien takaisia asioita, joista osa on hyvinkin monisyisiä ja kipeitä. Ja samalla on myös tunne onnesta. Joulukuinen kasvokuva meidän pikku onnestamme tuossa vieressä. :)

 Reilu viikko sitten törmäsin ihmiseen, jolla oli mielipiteitä. Kuin tyhjästä hän alkoi kertoa minulle mielipiteitään äideistä, joiden vauva syntyi leikkauksella. Hän kertoi kuinka luonnoton tapa oli ja kuinka väärin muutenkin. Pystyin tuskin uskomaan korviani, kun tuo ventovieras ihminen tilitti minulle ajatuksiaan tietämättä minusta tai taustastani yhtään mitään. Silti, kaikessa tietämättömyydessään tai ehkä juuri siksi, hän tuomitsi minut täysin.

Olisin halunut sanoa hänelle muutaman mielipiteen itsekin, mutta en pystynyt. Aika meni siihen, että nieleksin itkuani ja yritin ymmärtää, miten joku saattoi olla noin julma ja epäoikeudenmukainen. Kuinka joku tänä päivänä saattoi ajatella yhä noin? Nainen ei tuntunut edes ajattelevan, että jossain tapauksissa leikkaus olisi hyväksyttävä toimenpide. Oli kuin alatiesynnytys olisi se ainoa ja sallittu vaihtoehto. Se toinen olisi vain kuolema.

Oma alatiesynnytyskokemukseni ei ole mitenkään iloinen tai sellainen, jota olisi mukava jakaa synnyttämään menevälle. Se on sellainen kauhukertomus, jolla toiset äidit pelottelevat ensisynnyttäjiä kaikenmaailman vauvapalstoilla. Ja vielä nytkin siihen liittyy asioita, jotka tekevät kipeää. Synnytys on kokemus, jonka toivoisi menevän hyvin. Aina ei kuitenkaan niin käy. Olen kuitenkin iloinen, että nykyään on olemassa vaihtoehtona jokin muukin kuin kuolema.

Toivon hartaasti, että mielipidettään niin vahvasti esiin tuonut nainen saa joskus kokea, että elämässä ei kaikki mene niin kuin suunnitteli. Kaikenlaista sopii toki toivoa ja joskus toiveet toteutuvatkin, mutta toisinaan edessä on jotain ihan muuta. Ehkäpä muutaman vastoinkäymisen jälkeen hänkään ei ole enää niin kärkkäästi tuomitsemassa meitä "väärin" synnyttäviä äitejä.

Aika käy vähiin

Vajaa kaksi viikkoa siihen, että meille syntyy uusi perheenjäsen. Leikkauspäivä on päätetty ja sitä on jo jonkin aikaa ehditty jännittää. Viimeiset valmistelut on tehty - no muut ovat tehneet - minä olen nyt enimmäkseen levännyt, kun jo postilaatikolle kävely tuottaa ongelmia ja kipujen kanssa liikkuminen ei tunnu hyvältä.

Leikkaus tulee vaikuttamaan moneen asiaan. Maito tunnetusti nousee hitaammin leikkauksen jälkeen. Ilokseni sain huomata, että suurempien markettien hyllyille oli ilmestynyt Arla Ingmanilta luomulaatuinen äidinmaidonkorvike. Toki se äidinmaito on parempi vaihtoehto, mutta muutama purkki korviketta on ihan hyvä olla kaapissa siltä varalta, että maito ei ihan heti kunnolla nousekaan ja saattaahan olla, että äiti joutuukin vaikkapa lääkäriin ja jonkun muun on ruokittava vauva, jos lypsettyä maitoa ei sillä hetkellä ole tarjolla. Ja sitten on vielä se tosi asia, että aina imetys ei syystä tai toisesta onnistu tai maitoa ei yksinkertaisesti tule riittävästi.  Hienoa, että meidänkin tavallisista kaupoista alkaa tällainen tuote löytyä. Tähän saakka esim. Hyvinvoinnin Tavaratalo ja Ruohonjuuri ovat myyneet Hollen äidinmaidonkorvikejauhetta.  Saksassa ja Ruotsissa luomulaatuinen korvike on ihan jokapäiväinen juttu!

Tällä viikolla ajattelin laittaa vauvan vuoteen lopullisesti valmiiksi. Patjan siihen sain muutama viikko sitten, mutta vuodevaatteet ovat vielä pinottuna tuolin päällä. Ja jos sen sairaalakassinkin jo pakkaisi!